Olen kiinnostunut ihmisen mustasta puolesta.
Luen erittäin runsain mitoin dekkareita, true crime -kirjallisuutta, katson elokuvia ja sarjoja rikoksista ja rikollisuudesta, kuuntelen rikosaiheisia podcasteja ja silloin tällöin luen myös tieteellisiä tekstejä. Yhden kesäloman uhrasin psykopatialle ja luin tieteellistä kirjallisuutta ja tutkimuksia aiheesta. Luen jopa Alibia.
Viime aikoina on luvun alla ollut suomalaisten rikollisten muistelmia. Minua kiinnostaa, mitä raakoihin rikoksiin syyllistynyt ajattelee teoistaan, miten rikollinen selittää ja puolustaa toimintaansa tai mikä ajoi rikolliselle tielle.
Luen - ainakin aloitan ja yritän - kaikki käsiini osuvat rikollisten muistelmat. Suurin osa lukemistani rikollismuisteloista on keskinkertaisia sekä kirjallisesti että asiallisesti. Nyt jo kuolleen Marko Lönnqvistin Elämäni gangsterina oli huono, vaikka sen oli toimittanut Jarkko Sipilä. Lönnqvist rehenteli ja machoili ja antoi itsestään tyhmän, steroideja ja kamaa vetävän tyypin kuvan. Hän ei vaikuttanut katuvan mitään. Päin vastoin, hänellä oli mielestään oikeus tempasta turpaan kaikkia, jotka ärsyttivät tai olivat vain olemassa ilman Lönnqvistin lupaa. Jätin kirjan lukemisen kesken.
Samoista syistä jäi kesken Mika Ilménin Immu. Ilméniä vaivaa sama tuuhistelu kuin Lönnqistiäkin. Kirja jäi kesken, en pystynyt lukemaan sitä loppuun. Kesken jäi myös Pekka Lehtisen toimittaman Wanted Janne "Nacci" Tranberg-muistelo.
Janne Ranisen yhdessä Ivar Andersenin kanssa kirjoittama Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi taas on erinomainen kirja. Raninen on analyyttinen ja kertoo ilman pullistelua, miksi hänelle kävi niin kuin kävi.Hän pohtii elämäänsä koruttomasti ja rehellisesti. Raninen ei syytä ketään (vaikka minusta tuntuu,että huoletta voisi!), mutta käy kyllä selvästi ilmi, miksi hänestä tuli rikollinen. Ranisen tarina on siksi niin surullinen, että hänen ikävä kohtalonsa olisi suurella todennäköisyydellä ollut estettävissä.
Edellisistä poikkeava rikollisen muistelmateos on J.K. Tammisen Rikollinen elämäni. Tamminen oli suuren luokan talous- ja businessrikollinen, joka liikkui hämärän peittämillä alueilla. Tamminen on fiksu - hän opiskeli myöhemmin teologiksi ja juristiksi - ja samoin kuin Raninen, analyyttinen. Tamminen ei yhtään puolustele tekojaan eikä syytä ketään.
Viimeisin lukukokemus on Jarkko Sipilän toimittama Lauri Johanssonin muistelmateos. Johansson on mennyt uskoon ja kertoo rehellisesti rikollisesta elämästään. Johansson ei ole lainkaan ylimielinen, vaan kertoo omista valinnoistaan.
Jossain vaiheessa Johanssonin kirjaa lukiessani, mieleeni tunki taas ajatus, joka pyrkii sinne aina silloin tällöin. Miksi ihminen, joka on tarkoituksella ja tietoisesti jättänyt noudattamatta yhteiskunnan sääntöjä, vaatii yhteiskuntaa noudattamaan hänen kohdallaan edullisia yhteiskunnan asettamia sääntöjä? Tämä kysymys on edelleen vastausta vailla. No, saatan kyllä päättelemällä ymmärtää, mistä on kysymys.
Kaikki tässä mainitut rikolliset muistelijat (muistaakseni Tammista lukuun ottamatta) ovat kokeneet lapsena kovia. Kotona on ollut alkoholismia, väkivaltaa ja hylätyksi tulemista. Raninen kuvaa pienen lapsen ulkopuolisuutta riipaisevasti. Ulkopuolisuus ja hyväksikäyttö ovat olleet yhteistä näiden rikollusten lapsuudessa.
Eli hyvä ja turvallinen lapsuus on lapselle tärkeä - tämähän jo tiedetään. Mutta edelleen näitä huonosti kohdeltuja lapsia kasvaa ympäri Suomea. Kunnissa lastensuojelun menot ovat räjähtäneet käsiin. Asiaan olisi ratkaisuja, mutta ne vaatisivat Arkadianmäen tasolta tulevia päätöksiä.
Kuuntelussa: Yo-Yo Ma: Vivaldi's Cello
Luvussa: Jarkko Sipilä (toim.): Late - Suomen pelätyimmän rikollisen tarina
